Joo, tämän osan kanssa tuli pieniä viivytyksiä ja enhän minä tietenkään saanut kesällä juurikaan edes pelattua, mutta sehän tarkoittaa vain, että Ursinoiden seikkailut jatkuvat vielä pitkään :D

Yksin neljän lapsen kanssa asuessaan Helenalla ei ollut mitenkään liikaa vapaa-aikaa, mutta aina kun sitä löytyi, hän lueskeli Ursinoiden sukukirjoja. Nyt Helena oli päässyt kirjat käytännössä loppuun. Hän yllättyi suuresti Karoliinan lisäyksestä kirjassa, mutta hänen mieleensä, ensimmäisena Ursinoista, juolahti ajatus, että Kristianilla oli mahdollisesti saattanut olla lapsi. Hänhän oli ehtinyt asua jo yli vuoden verran Turussa vaimonsa kanssa, ennen kuin Karoliina tuli "vierailulle".

Kerran ajatuksen saatuaan Helena ei saanut rauhaa siltä. Hän ei voinut muuta kuin lähteä Turkuun ja yrittää selvittää asian. Helenan onneksi Niilo oli jo niin vanha, että hän pystyi huoletta jättämään nuoremmat sisaruksen hänen valvottavakseen.

Jostain syystä Helena ei halunnut kertoa lähtönsä syytä tarkasti Niilolle, vaan selitti vain ympäripyöreästi lähtevänsä hoitamaan erästä tärkeää asiaa.

Niinpä aamuvarhaisella Helena sitten nousi ratsun selkään ja lähti kohti pääkaupunkia.

Äitinsä lähtöön herännyt Niilo lähti samantien ulos kuntoilemaan. "Vai pikkulapsia pitäisi vahtia! Tyttöjen hommaa, kakarat pärjätköön keskenään", hän puhisi samalla kun kiipeli lankkuaitaan ylös. Niinpä niin, Niilosta ei kovin tunnollista perheenisää taitaisi tulla, isänsä poika siis selvästi.

Niilo viritteli isoveljenvaistoja sisällä vielä lisää, kun Lauri saapui alakertaan. "No niin pikkuveli, painitaankos vähän?" Niilo karjaisi ja tarttui Lauria kädestä riuskalla otteella. "Päästä irti!" Lauri kiljaisi ja nyki kätensä vapaaksi, "Tiedät etten tykkää siitä, otat kaiken aina niin vakavasti", hän sanoi.

Lastensa pärjäämistä alati miettivä Helena saapui lopulta Turkuun, jossa kevät oli jo huomattavasti pidemmällä ja lumet sulaneet. Helena oli koko matkan pohtinut, mistä hänen pitäisi aloittaa etsinnät, mutta totesi sitten, että mikäli Kristianilla oli koskaan lasta ollut, niin hänet olisi molemmat vanhemmat menetettyään toimitettu orpokotiin. Helena pelkäsi, että edessä olisi valtava työmäärä, mutta hänelle selvisikin, että Turun ainoa orpokoti sijaitsi tuomiokirkon yhteydessä, joten yksi ainoa vierailukäynti riittäisi.

Helena astui sisään orpokotialueen laidalla sijaitsevaan kivimökkiin, johon hänet oli neuvottu. Mökissä haisi pahalta ja näytti likaiselta ja kuluneelta. Edessä olevasta huoneesta kuului kuitenkin huuto: "Sisään vain lapseni."

Helena ei hämmästynyt yhtään, vaikka tämän kurjuuden keskellä oli nainen kultakirjaillussa mekossa - orpokodin johtajilla oli tapana elää hyvin eri tasoista elämää kuin kasvateillaan. "No niin lapsi, kerrohan mitä sinulla on asiaa", nainen sanoi levollisella äänellä, "Etsitkö kenties lasta kasvatettavaksi vai oletko työn perässä?"

Helena esitteli itsensä ja kertoi sitten naisesta, joka oli ilmestynyt heidän ovelleen. Hän kuvaili naisen mahdollisimman tarkasti - ryysyinen mekko, sairaanloisen laiha, lyhyet tummat hiukset ja kaulassa roikkuva arvokas medaljonki. Sitten Helena kysyi olisiko nainen mahdollisesti joskus asunut tässä orpokodissa.

Orpokodin johtajatar huokaisi: "Tietäisitpä kuinka monta laihaa ja yysyistä tummatukkaa tässäkin paikassa asuu." Helena meinasi jo masentua, kunnes johtajatar jatkoi: "Mutta medaljongista minulle tulee mieleen vain yksi ainoa tyttö. Surullinen tapaus..." Johtajattarelle kihosivat kyyneleet silmiin, mutta Helena ei oikein vakuuttunut niiden olevan aitoa liikutusta. Sitä paitsi hänen kiinnostuksensa oli herännyt. Johtajatar huomasi se oikein hyvin ja jatkoi juoruakan loputtoman kiinnostuneella äänensävyllä.

"Tyttö vietti koko lapsuutensa tässä talossa. Hänen vanhempansa surmattiin, kun hän oli vasta aivan sylivauva, eikä tytölle ollut ehditty järjestää edes ristiäisiä. Niinpä me annoimme tytölle nimeksi Kristiina hänen isänsä mukaan. (Tässä kohtaa Helena vetäisi henkeä). Sääliksi kävi kyllä häntä, Kristiinan perhe oli hyvin varakasta sukua, tyttö olisi voinut elää niin erilaisen elämän, jos joku sukulaisista olisi aikanaan vastannut kirjeeseemme." Tässä kohden Helena hämmästyi todella, sillä hän olisi olettanut, että Kristianin lapsesta olisi kirjoitettu sukukirjaan. Koska Helena ei vielä aivan varma ollut, hän kysyi johtajattarelta lisää: "Minne Kristiina sitten lähti täältä orpokodista?"

"Hänelle ilmaantui kosija", johtajar sanoi ykskantaan, "Kirjoitimme asiasta silloinkin hänen sukulaisilleen. Ursinoita he muistaakseni olivat. Meillä oli hieman vaikeuksia selvittää heidän asuinpaikkansa, mutta lopulta kuulimme erään opiskelevan luostarissa, joten lähetimme hänelle kirjeen." Helena varmistui näin siis päätelmässään, mutta se ei kauheasti ilostuttanut, sillä Matin poismeno tuli hänelle näin elävästi mieleen. Hän kysyi vielä: "Onko teillä mitään aavistusta minkä takia Kristiina sitten päätyi meidän talomme ovelle?" "Kristiinan kosijalla ei ole mikään hyvä maine", johtajatar kertoi, "Hänellä oli aikaisemmin ollut jo kolme muuta vaimoa, jotka kaikki olivat löytyneet kuolleina viimeistään parin aviovuoden jälkeen. Ehkäpä Kristiina sitten tuli karanneeksi miehen luota." Helena totesi näin hyvinkin saattaneen käydä ja kiitti johtajatarta tämän tiedoista. Johtajat hymyili armeliaasti takaisin ja toivotti turvallista kotimatkaa.

Kotona lapset olivat pärjänneet suhteellisen hyvin, vaikka Niilo ei kovin kaksinen isähahmo ollutkaan. Riina oli pyytänyt Valpuria auttamaan häntä ruuanlaitossa, mutta Valpuri vain kiljui: "Älä koske minuun noilla karvaisilla käsilläsi, ties mitä niistä tarttuu!" Sitten hän juoksi pois ja jätti Riinan yksinään ja murheellisena valmistamaan ateriaa.

Helenan palattua kotiin lapset söivät hyvällä halulla äidin tekemää oikeaa ruokaa leivän ja suolalihan sijaan. Helena katseli ruokaa naamaansa mättävää porukkaan iloisena. Sitten hän sanoi: "Kuulkaahan lapset. Minä kävin Turussa tekemässä hieman selvitystä ja sain tietooni, kuka Riinan äiti oli. Asia itse asiassa selvisi niin iloisesti, että Riinan äiti, jonka nimeksi selvisi Kriistina, paljastui sukulaiseksemme ja niin ollen Riina on teidän pikkuserkkunne. Hän on siis yhtä hyvällä syyllä tämän talon asukki kuin te kolme muutakin."

Riina tipautti haarukkansa vahingossa uutiset kuullessaan. Hän oli aina toivonut olevansa oikea perheenjäsen ja nyt hän oli sitä. Ei tietenkään ihan sisar muille, mutta sukua kuitenkin. Uutiset ylittivät kaikki Riinan odotukset ikinä.

"Olen hyvin kiitollinen Helena-rouva", Riina sanoi kainosti. "Sano toki 'äiti', Riina pieni", Helena sanoi. "Olen todella onnellinen. Äiti", Riina sanoi ja hymyili. Jos Riina olikin iloinen, niin muut lapset eivät innostuneet uutisista yhtä lailla. Niilo katsoi vuoroin Helenaa ja Riina epäuskoisena ja Valpuri kyräili vihaisesti. Jostain syystä kummallekin tuli yhtäkkiä kova kiire pois pöydästä. Lauri sen sijaan virnisti Riinalle kannustavasti ja Riina hymyili iloisesti takaisin.

Pöydästä noustuaan Helena alkoi laatia kirjettä Koivulan pappilaan, jossa hän selvitti, että heidän talossaan asuva tyttö oli sukulainen ja Ursinat ottaisivat Riinan lopulliseen huostaansa.

Talon arki jatkui kuten ennenkin, joskin Riina hymyili koko ajan. Valpurin syntymäpäivä tuli ja meni ilman juhlallisuuksia.

Valpuri oli aina lueskellut paljon kirjoja, joten hän sai hoitaa kaikki talon kinkkiset hommat isoveljen keskittyessa treenaamaan aivojen sijasta lihaksia.

Lauri ja Riina puuhasivat paljon yhdessä, niin sisällä kuin ulkonakin. Lumiukkojen rakentelu oli kaksikon mielipuuhaa, joskin Laurin kädet paleltuivat huomattavasti nopeammin kuin Riinan.

Niilon ahkera kuntoilu ei ollut jäänyt kylän neidoilta huomaamatta, ja Niilo alkoikin harva se ilta lähteä salaa erilaisiin rientoihin, kunhan vain äidin silmä vältti.

Toisin kuin isommilla sisaruksilla, Riinalla ja Laurilla oli vielä aikaa leikkiä. Sitä he tekivätkin usein ja kumpikin oli ikionnellinen saatuaan ystävän.

Lapsuus loppui kuitenkin aikanaan Riinaltakin ja hän puhalsi kakkunsa kynttilät yksin pimeässä keittiössa.

Vaikka Riina kuinka oli toivonut, niin tummat karvat eivät olleet lähteneet mihinkään. Tukka sen sijaan oli entistä pidempi. 'En minä tällaisena tule koskaan saamaan ketään', Riina mietti epätoivoisena.